Eilen juhlistaessani serkkuni ripille pääsyä, muistelin omaa lapsuutta ja nuoruutta yhdessä serkkujeni kanssa. Olen kai onalla tavallani ollut onnekas, että mulla on paljon serkkuja, joiden kanssa ollaan suhteellisen saman ikäisiä.
Muistelimme sitä, kuinka olimme yhdessä syksyisin isomummolassa nostamassa perunoita ja siellä juostii pitkin peltoja ja aittoja. Muistelimme sukujuhlia, joissa ei ollut seurasta koskaan pulaa, kun aina oli joku, jonka kanssa saattoi touhottaa menemään.
Mieleeni nousi nuoruusvuodet, joilloin erään serkkuni kanssa tuli kierrettyä samoja leirejä läpi ja hätisteltyä yli-innokkaita vastakkaisen sukupuolen edustajia ympäriltä. Teimme useammalle jäynää sillä, etteivät tienneet meidän olevan serkuksia. Tai se kun tanssimme vanhojen tansseja pitkin leirikeskuksen käytävää, jotta askelkuviot jäivät mieleen.
Nyt vanhempana yhteydet ovat jääneet. Ei oikeastaan ole enää niitä sukujuhlia, joihin yhdessä serkusvoimin tulee kokoonnuttua perunannosto talkoista puhumattakaan. Harvoin tulee nähtyä ja vielä harvemmin pidettyä yhteyttä. Harmi sinäänsä. Tosin onhan meitä paljon. Vieläköhän se sama yhteys on olemassa? Vieläkö sitä voisi vaan heittäytyä samaan lapsenmielisyyteen kuin siellä perunapelloilla?
Kun pitkään on ajatellut suvun olevan pahin ja nyt kun sitä joukossa ollessa huomasi juttujen jatkuvan pitkälti siitä mihin ne oli jääneet, oli helpottunut olo. Ehkä se suku ei olekaan pahin vaan ehkä se on voimavara. Ehkä se on se porukka, jonka edessä ei tarvitse olla mitään muuta kuin oikeasti on.
Muistelimme sitä, kuinka olimme yhdessä syksyisin isomummolassa nostamassa perunoita ja siellä juostii pitkin peltoja ja aittoja. Muistelimme sukujuhlia, joissa ei ollut seurasta koskaan pulaa, kun aina oli joku, jonka kanssa saattoi touhottaa menemään.
Mieleeni nousi nuoruusvuodet, joilloin erään serkkuni kanssa tuli kierrettyä samoja leirejä läpi ja hätisteltyä yli-innokkaita vastakkaisen sukupuolen edustajia ympäriltä. Teimme useammalle jäynää sillä, etteivät tienneet meidän olevan serkuksia. Tai se kun tanssimme vanhojen tansseja pitkin leirikeskuksen käytävää, jotta askelkuviot jäivät mieleen.
Nyt vanhempana yhteydet ovat jääneet. Ei oikeastaan ole enää niitä sukujuhlia, joihin yhdessä serkusvoimin tulee kokoonnuttua perunannosto talkoista puhumattakaan. Harvoin tulee nähtyä ja vielä harvemmin pidettyä yhteyttä. Harmi sinäänsä. Tosin onhan meitä paljon. Vieläköhän se sama yhteys on olemassa? Vieläkö sitä voisi vaan heittäytyä samaan lapsenmielisyyteen kuin siellä perunapelloilla?
Kun pitkään on ajatellut suvun olevan pahin ja nyt kun sitä joukossa ollessa huomasi juttujen jatkuvan pitkälti siitä mihin ne oli jääneet, oli helpottunut olo. Ehkä se suku ei olekaan pahin vaan ehkä se on voimavara. Ehkä se on se porukka, jonka edessä ei tarvitse olla mitään muuta kuin oikeasti on.
Kommentit
Lähetä kommentti