Voikun vauhdissa

Päivittäin tartun kalenteriin ja hivelen sitä. Katselen ja kääntelen sivuja, tarkistan päivän ja viikon tapahtumia. Mutta en ole ehtinyt kalenteria koristelemaan ja kuinka olenkaan ollut kiitollinen pohjista, joita olen tehnyt etukäteen.  Eilen istuttiin leidien kanssa meillä. Oli aikaa pysähtyä ja kaivaa esille koristelutarvikkeet. Katselin tyhjiä sivuja ja annoin luovuudeen päästä irti. Kuinka rentouttavaa.  Parasta näissä tapaamisissa on se, että sitä pääsee kokeilemaan myös toisten aarteita. Ja parasta on se, että silloin viikkoaukeamasta tulee varmasti sellainen, että sen muistaa milloin on koristeltu.  Kalenterini kertoo paljon minusta. Ei vain kalenterin merkinnät vaan myös koristelu tapa. Viikon koristelu heijastelee korostelupäivän fiiliksiä. Niin ihan pienellä kirjoitin päivämäärän aukeman kulmaan. Haluan muistaa sen tunnelman, joka leidien kanssa oli. 

Viime yön huonoina hetkinä mietin ystävyyttä ja ystäviä. Olen kenties jo kertonut teille, että sosiaalinen elämäni on pitkälle kirjeiden varassa, sillä en oman arjen keskellä ehdi juurikaan ketään tavata ja huono pääni kanssa aina unohdan yhteyttä pitää. Minulla on nuoruusvuosilta muutama hyvä ystävä, joihin tulee pidettyä yhteyttä epäsäännöllisen säännöllisesti ja sitten he, keihin olen tutustunut tavallaan "sattuman" kautta. Kalenteripiireistä olen löytänyt elämääni ihmisiä, joiden kanssa tunnun olevan samalla aaltopituudella. Se, että seuraan saa mennä juuri sellaisena kuin on äärimmäisen iso juttu. Se, että paikalle saa mennä väsyneenä ja vähän tai no ihan räjähtäneenä ja kukaan ei odota, että kykenisin sillä hetkellä sanomaan välttämättä mitään on ihan käsittämätöntä. On huomattavasti helpompaa lähteä liike kannalle, kun toiset toivottavat tervetulleeksi "koomaamaan" heidän seuraan ja lupaavat, että kahviakin väsyneelle ja räjähtäneelle riittää. Kuinka o...