Voikun vauhdissa

Elämä on varsin hektistä. Toisaalta koskapa se ei meillä olisi. Se on aina ollut. Olen täällä paljon kertonut aikaisemmin kalenteristani ja siitä, että sinne minulla pitää oikeastaan mahtua koko elämä. Ei, en minä ole kovinkaan järjestelmällinen, vaikka se saattaa päällisin puolin siltä vaikuttaa. Toisaalta kalenteri auttaa minua hahmottamaan oikeastaan kaiken, koska on pakko. Kalenteri on minulle välttämättömyys pelkästään jo töiden vuoksi, mutta nyt kun rinnalla kulkee myös opiskelu ja siihen kaikkeen lisätään vielä se muu elämä, en voisi jättäytyä vain sähköisen kalenterin varaankaan. Bloggaaminen on pitkään ollut tauolla. Siihen ei yksin kertaisesti ole jäänyt aikaa, mutta huomaan kaipaavani kirjoittamista entistä enemmän. Se ei ole ollenkaan sama, että kirjoitan koulua varten esseitä ja yritän prosessoida tietoa kirjoittaessani. Tämä syksy tuo kirjoittamiseenkin ihan uutta virtaa, kun elämän tilanteeni vuoksi ovet aukesivat minulle uuteen suuntaan. Siitä kerron teille kyllä viel...

Kun katselen kotona ympärilleni, huomaan joka puolella ylimääräistä tavaraa. Vuosien saatossa hyllyn päälliset ovat peittyneet laatikoiden ja pussukoiden alle ja sama meno jatkuu vaatekaapin puolella.. Olisi aika laittaa stop kaikelle ostelulle ja katsoa koti läpi ensin sillä silmällä.  Tai siis no, en täydelliseen ostolakkoon ala. Mutta voisin taas jättää kaikki kalenteriin liittyvät jutut ostamatta. Varastoa on sen verran paljon, etten edes ehdi käyttää kaikkea. Reilussa vuodessa on tarviketta kertynyt hurja määrä ja minun ostoskäyttäytymiseni on ollut suhteellisen hillittyä.  Välillä katselen maailman menoa päätä puistellen. Pakko saada sitä, tätä ja tota. Ihmettelen ostosmaniaa, joka Suomessakin jyllää. Jokainen tekee omat valintansa kulutulsessa. Haluaisin vain herätellä miettimään, kuinka paljon oikeasti tarvitaan tavaraa vain voidakseen olla onnellinen.

Viime yön huonoina hetkinä mietin ystävyyttä ja ystäviä. Olen kenties jo kertonut teille, että sosiaalinen elämäni on pitkälle kirjeiden varassa, sillä en oman arjen keskellä ehdi juurikaan ketään tavata ja huono pääni kanssa aina unohdan yhteyttä pitää. Minulla on nuoruusvuosilta muutama hyvä ystävä, joihin tulee pidettyä yhteyttä epäsäännöllisen säännöllisesti ja sitten he, keihin olen tutustunut tavallaan "sattuman" kautta. Kalenteripiireistä olen löytänyt elämääni ihmisiä, joiden kanssa tunnun olevan samalla aaltopituudella. Se, että seuraan saa mennä juuri sellaisena kuin on äärimmäisen iso juttu. Se, että paikalle saa mennä väsyneenä ja vähän tai no ihan räjähtäneenä ja kukaan ei odota, että kykenisin sillä hetkellä sanomaan välttämättä mitään on ihan käsittämätöntä. On huomattavasti helpompaa lähteä liike kannalle, kun toiset toivottavat tervetulleeksi "koomaamaan" heidän seuraan ja lupaavat, että kahviakin väsyneelle ja räjähtäneelle riittää. Kuinka o...

Monelle on varmasti lapsuudesta ja nuoruudesta tuttua perinteinen kirjeenvaihto. Usein miten se on hiljaa hiipunut, kun ensin on kirjeiden kirjoitusväli pidentynyt huomaamatta ja lopulta ei kirjeitä enää tipahtele ollenkaan postiluukusta. Kuulostaako tutulta?  Kirjekavereita on minulla aika paljon. Heistä muutama on sellainen, jonka kanssa kirjeet ja ajatukset vaihtavat osoitetta nopeaan ja sitten on heitä, joista kuulee harvemmin. Usein miten joukosta aina joku tipahtaa pois, syystä tai toisesta.  Olen monesti naureskellut, että minun sosiaalinen elämä rajoittuu kirjeisiin. Toki minulla on ihania ystäviä, joiden kanssa tulee vietettyä aikaa. Mutta siinä vaiheessa, kun on löytänyt hyvän kirjeystävän, jonka kanssa ajatukset kohtaavat ja on helppoa kirjoittaa asiasta kuin asiasta, sitä tietää löytäneensä ystävän. Mikä parasta saan olla sosiaalinen kotisohvalta ja minun ei töiden jälkeen tarvitse lähteä kahville, kun voin kirjeeseen vastasessa juoda kahvin ja nauraa tois...

Olen blogannut monta vuotta. Järjestyksessään tämä, Voikun Vauhdissa-blogi, on kolmas tälläinen isompi, jota kirjoitan. Säännöllisesti tuntuu tulevan tietynlaiset muurit vastaan ja olen ajautunut kahden edellisen blogini kanssa jonkinlaiseen umpikujaan, josta en ole ylipäässyt. Olen aina kirjoittanut. Siitä asti, kun olen oppinut kirjoittamaan, olen kirjoittanut tarinoita, satuja, runoja ja novelleja. Jos facebookin muistiinpanot lasketaan bloggaamiseksi, aloitin jo syyskuussa 2008. Kirjoittelin silloin opiskelukavereilleni kuulumisia ja ajatuksiani. Laiskan puoleisena en jaksanut kaikille erikseen kertoa sitä, mitä minulle kuuluu.  Ensimmäisen oikean blogini perustin huhtikuussa 2011. Tajunnan virtaa - uskoa, toivoa ja elämää  piti sisällään niin paljon. Lopulta saatuani viran, pohdin sitä, että mitä voin kirjoittaa julkisesti ja en oikein osannut enää jatkaa eteenpäin. Oli uuden aika ja näin syntyi Rapatessa Roiskuu  toukokuussa 2014. Se oli niin minun näköise...

"Pieni liekki ympärilleen hiljaa hehkui lämpöä. Pieni liekki meille kertoo Jomala on lähellä." Betlehemistä,  Jeesuksen syntymäpaikkalla on palanut ikuinen tuli jo yli vuotta. Joka vuosi lähtee Itävaltalainen lapsi noutamaan liekkiä ja lähettää sen matkaan.   Tuo tuli ei ole mikä tahansa tuli vaan se on Rauhantuli, jota partiolaiset kuljettavat eteenpäin  joulunaikana kirkkoihin, vanhustentaloihin, päiväkoteihin, kouluihin, sairaaloihin, vankiloihin ja erilaisiin tapahtumiin muistuttamaan rauhan tärkeydestä. Rauhan liekillä on paikkansa myös yksittäisten ihmisten kodeissa. Sen viesti ylittää kansallisuuksien, uskontojen ja poliittisten vakaumusten rajat.  Rauhantuli saapuu luoksemme, kun pimeys on laskeutunut pohjolan ylle. Betlehemistä saapuu liekki, joka pystyu täyttämään koko huoneen lämmöllä ja valolla. Rauhantuli edustaa ihmisten välistä rauhaa sekä toivoa siitä, että yhdessä pystymme luomaan paremman maailman.  Minulla oli onni ja ilo käy...

"Ensimmäisenä mieleen tuli työntöalus.  Se kun menee eteenpäin kohti päämäärää ja työntää edellään sen mitä sen eteen nyt sattuu osumaan. Niin kuin säkin teet. Mut me aateltiin, ettei se ole oikein partiomainen. Toiseksi me mietiin sarvikuonoa eli sarvista.  Sarvikuono kun ei pysähdy kovin helposti, vaan tarvittaessa menee läpi vaikka harmaasta kivestä. Ihan niin kuin säkin.  Mut sekään ei tuntunut kovin sopivalta. Sit meillä välähti. Voikukka eli Voikku.      Sitkeä kun mikäkin ja kasvaa ihan missä vaan ja puskee esiin uudestaan ja uudestaan. Voikukkahan siis voi kasvaa  jopa siellä missä ei mikään muu kasva ja se kasvaa sisulla.  Ni sit me aateltiin, et sä olisit niin ku Voikku."  Se oli vuosi 2014, kun sain koulutuksessa elämäni ensimmäisen partionimeni. Nimi oli niin osuva, että se jäi käyttöön myös muuten kuin partiopiirissä. Voikku tuntui silloin heti omalta, juuri multa. Sellainenhan mä olin ja olen kai viel...